Talven kynnyksellä pimeys taas yrittää ottaa minut valtaansa. Aamuisin tuntuu väsyttävän, iltaisin en tahtoisi tehdä muuta kuin mennä nukkumaan, lämpimän peiton alle ja ummistaa silmät. Seilata johonkin toiseen maailmaan, jossa saa vain olla. Pimeys ja opintojen aiheuttama stressi on aika valtaisa tällä hetkellä. Välillä on taas tuntemuksia, että en jaksa. Masentaakin ihan tyhjänpäiväisistä asioista.

Onneksi kynttilät valaisevat.

Istun täällä meidän olohuoneessamme. Neljä isoa kynttilää valaisee tilaa, muita valoja täällä ei pala. Rakas nukkuu tuolla suljetun makuuhuoneen oven takana, tasainen kuorsaus kertoo minulle sen. Itse istun ruskealla sohvallamme, siellä perimmäisessä nurkassa. Jalkojani päälystää vihreä, mummoltani perimä villainen viltti ja jalassani on villasukat. Syksy on väistämättä hiipimässä elämääni. Pidän syksystä ainoastaan sen vuoksi, että silloin saa luotua niin pienellä vaivalla kaunista tunnelmaa, ja että tuolloin luonto on äärimmäisen kaunis täällä pohjoisessa - ruska. Muutoin olen kesän lapsi - herään eloon kesällä, olen vahva, tunnen vahvasti, teen paljon ja elän täysillä kesäisin. Syksyn tullen jotenkin rauhoitun.

Elän elämäni onnellisinta aikaa. Silti.. mietin toisinaan, kuinka eri tavoin asiat voisivat olla. Ei, en kaipaa niitä enkä tahtoisi asioiden mitenkään muutoin olevan, mutta silti mietin sitä, mitä olisi voinut olla, miten minulle olisi voinut käydä. Olen onnellinen näin.

En tiedä onko tämä blogi tullut tiensä päähän. Näyttää siltä, että mulla tulee kirjoitettua tänne vain noin kerran kuukaudessa, ja silloinkin vain jonkinlainen yleiskatsaus elämään.. En tiedä. Toisaalta surettaisi haudata tämä blogi, on tänne kuitenkin jo useampi vuosi tullut kirjoiteltua. Ehkä se on niin, että nyt kun on elämässä sellainen suvantovaihe, ei tule tännekään niin usein kirjoitettua.

Pistän miettimismyssyn päähän ja katson mitä saan aikaiseksi.


Kesä meni liian nopeasti.

Gradun parissa on tullut revittyä hermoja ja halottua hiuksia, mutta kyllä se tästä alkaa pikkuhiljaa luultavastikin suttaantumaan, vaikkakin välillä hankaliakin vaiheita on. Nyt, kun alkaa kaikki asiat olemaan tarkentuneet ja itsellekin enemmän selvää, mistä tässä hommassa on kyse, välillä se tuntuu jopa ihan siedettävän mukavalta. Tahtoisin saada vain gradun ja muut roikkuvat opinnot alta pian pois ja kiinni työelämään. En osaa kuvitellakaan kuinka hulppealta tuntuu sitten saada ensimmäinen palkka, kun joskus töihin pääsen. Tähän saakka olemme elelleet minun säästöillä, opintotuella sekä Heiton palkalla. Ei sitä kovin leveästi silloin eletä, eikä puhettakaan minkään isompien hankintojen tekemisestä. En nyt toki aikonut alkaa törsäilemäänkään töihin päästyäni, lähinnä nyt vaan että ei tule podettua välttämättä kauhean huonoa omaatuntoa, jos joskus ostaakin vaikka yhden vaatteen sijasta kaksi vaatetta.

Tännekin korkeuksille on tullut kesä. Ja siitepölyallergia. Jokaikinen aamu alkaa melkoisella aivastelukonsertilla, ennen kuin hätäisesti nielty allergialääke ehtii tehota. Päivät saan onneksi sitten lääkkeen voimin olla suhteellisen rauhassa aivastelulta.

Parisuhteen puolella asiat ovat kunnossa. Tässä vähän aikaa sitten oli sellainen vaihe, ettemme kiireiltämme juuri ehtineet muuta kuin vaihtaa sanat illalla nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä. Silloin huomasi, että oikeasti on ikävä toista vaikka samassa taloudessa asustetaankin. Nyt onneksi molempien kiireet ovat hellittäneet ja pian Heitto jääkin kesälomalle. Tiedossa ei ole mökkeilyä kummemopaa, mutta ihanaa sekin.

Juhannussuunnitelmia ei olla vielä lyöty lukkoon. Kenties lähdemme kavereiden kanssa mökkeilemään. Toinen vaihtoehto on, että ollaan ihan täällä kotosalla kahden, tehdään jotain hyvää ruokaa, käydään hakemassa tuore vasta läheisestä metsästä ja saunotaan illalla.

Saa nyt nähdä mitä keksii.

Hyvää ja turvallista Juhannusta kaikille!

Jotenkin tuntuu, että tänne tulee kirjoiteltua vain silloin, kun menee joko huonosti, tai hyvin. Sellasina väliaikoina, jolloin menee ns. normaalin tasaisesti, on sitten vähemmän kirjoitettavaa. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, pidänhän tätä blogia eräänlaisena ajatusteni purkupaikkana, piilopaikkana jonne kukaan minut tunteva ei näe eikä (toivottavasti!) löydä. Ja silloin, kun on joko onnellinen tai onneton,  ajatuksia tekeekin enemmän mieli purkaa kuin tällaisina tasaisimpina aikoina.

Elämä rullailee eteenpäin omaa polkuaan, ja minä huomaan kulkevani sen mukana. Opinnot etenevät, vaikkakin tuossa aikaisemmin keväällä oli sellainen vaihe, että tuntui etten jaksa sitä tahtia, millä niitä suoritin. Nyt tahti alkaa kuitenkin heltymään, olen viimeaikoina keskittynyt pelkästään graduni alullepanemiseen. Eräänlaista haastetta siinäkin minulle, joka tuppaa tekemään kaikki tehtävät vasta viimetipassa. Tämän työn kanssa ei vaan  auta jäädä velttoilemaan.

Heiton kanssa menee hyvin. Jotenkin tuntuu, että olemme olleet yhdessä aina (siis siinä hyvässä ja romanttisessa merkityksessä), vaikka tästä blogistakin pystyy lukemaan niitä aikoja, jolloin olin hyvin epävarma ja kauhuissani eräästä miehestä, joka oli tunkeutumassa sydämeeni. Eihän siitä nyt niin kauan ole, reilut 2 vuotta.. Olen ikionnellinen, että hän sinne sydämeeni tunkeutui ja on siellä pysynyt. Jos asiat  minusta ovat kiinni, hän saa siellä ikuisuuden ollakin. (vaikka osaakin välillä olla niin perhanan ärsyttävä, kun ei huomaa lattialla pyöriviä villakoiria tai täpösen täynnä olevaa roska-astiaa..)

Vauvakuumettakin poden aika-ajoin (kaikki blogiani lukevat kyllä sen tietää..) mutta nyt  on taas sellainen vaihe menossa, että en asiaa kovinkaan aktiivisesti ajattele. Eräs lapsuudenystäväni viime kuussa ilmoitti olevansa raskaana - se pisti taas vähän miettimään sitä, kuinka aikuisia sitä muka nyt ollaan. Ihmiset menevät naimisiin, ostavat taloja ja  saavat lapsia. (ja itse muistan ihan kuin se olisi ollut eilen, kun kiukkuisena ekaluokkalaisena huusin äidilleni, että sitten kun olen aikuinen, lähden uimarannalle just silloin kun haluan!)

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!